Harrastuksista, osa II

Eräs toinen harrastukseni on valokuvaus. Tässä on kuva kotitalomme pihalta, jonka otin maaten nurmikolla kuistin vieressä. Ajattelin kuvakulman olevan sopiva ja saaden tuon leludinon näyttämään pelottavammalta.

Harrastuksista

Yksi harrastukseni on sanojen keräily. Olen aloittanut sen vasta äsken, ja idean alkaa harrastamaan niiden keräilyä sain James Joycen Odysseuksen alkusivuilta. James Joyce itsekin oli keräillyt sanoja. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä alkaa harrastaa jotain asiaa, jos kuuluisa, kultturellisesti merkittävä kirjailijakin on harrastanut sitä? Mitä häh?

No, joka tapauksessa, kun ilmotin asiasta koulutovereilleni, he pitivät minua sekopäänä. Eräskin tyttö sanoi, että: "[Minä], sinulta se ei ole ollenkaan outoa." Minua pidetäänkin koulussa outona, käyttäymiseltäni ja tavoiltani. Ehkä minä olenkin. Ystäväni sanoo, että minut "voi tuntea tarpeeksi hyvn, että minun kanssani voi olla kaveri, mutta ei koskaan tarpeeksi, että minusta tietäisi kaiken." Toisin sanoen siis sitä, että en koskaan lakkaa yllättämästä.

Mutta ei siinä mitään, olen mielelläni sekopää. Silloin ei kukaan ihmettele, jos vaikka ryhtyy nauramaan kesken opetuksen, mitä minulle on käynyt joskus, myönnän. Mutta palatakseni harrastukseeni, sanojen keräilyyn, olen siinä tosiaankin vasta alkumetreillä, mutta olen saanut jo noin viisi sivua käytettyä. Ei, anteeksi, pyöristettynä seitsemän, joista neljä olen pyhittänyt Bob Dylanin lauluille Blowin' In The WInd ja The Times They Are A-Changin'. Kirjoitan siihen kirjaani myös erilaisia sivistyssanoja, lentäviä lauseita, vieraskielisiä lausahduksia ja muita sitaatteja.

Kirjani on musta, kovakantinen ja ruudullinen. Suosin lyijytäytekynää sen täyttämisessä. Laulut olen kirjoittanut sinne niiden sanoman takia, joiden säkeistöjä aion käyttää läpimurtoromaanissani sitaatteina.

Mitä mieltä te olette sanojen keräilystä? Onko se teistä kummallinen harrastus, vai luonnollinen siinä kuin postimerkkien tai autojen keräily, please leave comments.

Uskonnoista

Minä kutsun itseäni ateistiksi. Sen lisäki olen eksistentialisti, agnostikko ja vaikka mitä muuta. Se on uskontoni. Minä uskon tieteeseen.

Ja sen takia minua ihmetyttää, ärsyttää ja huvittaa amerikkalaisten naiivius. Miten osa heistä voi väittää, että evoluutiota ei ole olemassa ja että Jumala on luonut maan seitsemässä päivässä? Tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka eivät näe nenäänsä pidemmälle. He ovat sulkeneet silmänsä siltä, mikä on totta ja elävät omassa utopiankaltaisessa kuplassaan.

Richard Dawkins on sanonut, että uskonnot ovat vahingollisia ihmisille. Minä voisin sanoa olevani hänen kanssaan paljolti samaa mieltä. Uskonnoista oikeastaan vain buddhalaisuus on ollut rauhallinen uskonto, joka on kaiken lisäksi eksistentialismin kanssa hyvin samantapainen perusajatukseltaan: elämä on mieletöntä/kärsimystä. Mutta kristinusko ja islam ovat aina olleet napit vastakkain. Ja entäs sitten puhe kärsimyksellä saavutetusta autuudesta? Missä Jumala oli, kun natsit tuhosivat Eurooppaa? Miten voidaan uskottavasti todistaa, että Jumala on olemassa, kun nykyään on olemassa evoluutioteoria ja kaikki muukin hieno tieteellinen selitys?

Joku saattaa ajatella minua uskonnon vastustajaksi, joka minä jossain määrin olenkin. Mutta älkää käsittäkö minua väärin. Minä uskon järkeen, tieteeseen ja itselleni tärkeisiin asioihin, mutta olen myös valmis hyväksymään Jumalan olemassaolon, jos se minulle vakuuttavasti todistetaan. Ennen sitä, minä kiellän Jumalan, tai ainakin olen neutraali.