Askeleeni minua eteenpäin veivät.
Maailmani olin kohtaamassa,
auringonlaskussa,
aamunkoitossa.
Hahmo jo mua odotti saapuvaksi
porteille
Manalan, Kiirastulen, taivahan.
Kultaa olivat hänen kovat kasvonsa,
harmaat,
iän näivettämät
Nyrkknsä hän oli kohottanut,
siellä se pysyi, valtikkaansa
piteli
vasemmallaan
Viimein kyyneleitäni en enää hillinnyt,
perille olin pässsyt
Polvilleni lankesin,
hänen kenkänsä kastelin
rakastavan alamaisen kyyneleilläin
Viimein olin hänen tykönsä tullut,
hänen silmänsä minua katseella
kovalla hellivät
Viimein sen ymmärsin, mitä
oli kuninkaani kerran laulanut,
liika rakkaus vie kansan hautahan,
liika rakkaus tappaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti